Gadgetissa oli virhe

perjantai 21. syyskuuta 2012

Merkillinen vankileiri

Lapsena ihmettelin äidin albumin kuvia, joissa kyläläiset poseerasivat pelloilla, seurantalolla ja kotipihoilla hymyilevien venäläisten sotavankien kanssa. Ihmettelin, mistä miehet olivat Pöljälle tulleet ja tunnelma vaikutti kummalliselta. Kuvissa oli naisia, lapsia ja vanhuksia vankien kanssa, joku pojankloppi suojeluskunta-asussa ”vahtimassa”. Suomi kävi sotaa, nämä miehet olivat vihollisia. Meidänkin kylältä oli kuollut poikia taisteluissa. Silti yhteiselo näytti kuvissa sopuisalta ja luontevalta.
Tiedän nyt, että jatkosodan aikana (1941-44) Suomessa oli vakava elintarvikepula. Pöljälläkin miehet ja hevoset olivat rintamalla ja maatiloilla tarvittiin työvoimaa. Samaan aikaan vankileirien heikko ravinto ja huono hygienia nostivat esimerkiksi Pieksämäellä sijainneen Naarajärven vankileirin kuolleisuuden korkeaksi. Joku oivalsi, että olisi järkevää purkaa leirien ahtautta antamalla vankeja tiloille töihin. Samalla hoituisi myös ruokahuolto. Niinpä kotikylälläni oli pieni vankileiri. Vangit majoitettiin Maamiesseuran talolle keskelle kylää.
Siitä alkoi ehkä maailman merkillisimmän vankileirin pyörittäminen. Katri-emäntä kertoi hakeneensa polkupyörällä vangin tilalle töihin. Alkumatkasta Katri polki ja vanki istui kyydissä. Loppumatkasta osat vaihtuivat ja Katri istui tarakalla, kun vanki polki kohti Lintuniemen tilaa.  Toisella tilalla oli vanki, joka oli kotimaassaan eläinlääkäri. Hän kulki sitten Pöljän kylän lehmät hoitamassa. Lapset ja nuoret tytöt  liikkuivat vapaasti vankien kanssa pelloilla ja laitumilla tilojen töissä.
Pöljäläisten leirinpitoon puututtiin ylhäältäpäin, kun eräskin perunannosto venähti pitkäksi. Vartijat, isäntä ja vangit jäivät pitämään yhdessä hauskaa iltaa Hoikin Rytkölään, vaikka  vangit piti aina tuoda yöksi seurantalolle. Alkoholilla oli ehkä osuutta asiaan. Vangit eivät karanneet, koska rintamalle oli satoja kilometrejä matkaa eivätkä he tunteneet maata. Kiinni jääneen karkurin kohtalo oli  karu, joten sekin vähensi halua karata. Naarajärven oloihin verrattuna Pöljän ”leiri” oli varmasti parempi paikka.
Paikallisen suojeluskunnan aluepäällikkö asui Pöljällä. Hän yritti  virkansa puolesta pitää tiukempaa kuria kotivangin kanssa, mutta talon emäntä oli eri mieltä. Emännän mielestä mennään perinteisen tavan mukaan: Kaikki talon töitä tekevät ruokailevat tuvan pitkän pöydän ääressä ja syövät samaa ruokaa. Ellei tämä passaa, niin vankeja ei tarvitse tilalle tuoda. Maasta elävän kylän ihmisten korkein hyve ja elämän välttämättömyys oli työ. Kaikki tekivät suunnilleen samoja töitä, toisella oli enemmän maata ja toisella mökki. Mutta työ yhdisti. Siinä maailmassa pellolla yhdessä ponnisteltu päivä teki sotavangista ihmisen, samanlaisen.
Isoilla vankileireillä venäläisille vangeille kävi hyvin huonosti. Arviolta 22 000 vankia kuoli suomalaisten ylläpitämillä leireillä. Osa leirien henkilökunnasta suhtautui lähtökohtaisesti vankeihin huonosti. Ryssäviha oli yhdenlaisen isänmaallisuuden kantava voima. Pöljäläiset olivat varmasti isänmaallisia. Mutta näyttäisi siltä, että he pystyivät näkemään näissä venäläisissä vangeissa ensinnä ihmisen. Pari vuotta sitten erään vangin poika kävi täällä, etsi isänsä tuttuja ja katseli maisemia. Ei isä ollut pahalla silloisia pöljäläisiä muistellut!






lauantai 15. syyskuuta 2012

Amerikasta Pöljälle


Eeva Vartiainen New Yorkissa
Sata vuotta sitten näilläkin seuduilla Savossa vaikutti ”Amerikan kuume”. Tuhannet suomalaiset lähtivät hakemaan parempia elämän oloja rapakon takaa. Niin lähti myös Eeva Vartiainen 17-vuotiaana etsimään onneaan isosta maailmasta. Perillä oli jo veli Sakari, jonka luokse Eeva aluksi menikin.
Maahantuloasiakirjoissa Eeva ilmoitti tulevansa palvelijan hommiin, tulijoilta kyseltiin terveys ja luku- ja kirjoitustaito. Suomalaisten koulutus oli selvästi korkeammalla tasolla kuin monilta muilta Euroopan alueilta tulevilla siirtolaisilla; Eevakin oli käynyt kansakoulun ja osasi kyllä lukea ja kirjoittaa, mutta tietenkin vain suomea.
Aikanaan Eeva tapasi Ruotsin Pajalasta Amerikkaan tulleen Waldemar Pantzarin, jonka kanssa hän avioitui. Waldemar hankki elantonsa Detroitissa Fordin autotehtailla. Detroitissa syntyivät myös pariskunnan ensimmäiset lapset, Irma ja Robert.
Waldemar Pantzar oli tehnyt myös kaivostöitä. Kuuluisilla Kuparisaarilla, Calumetissa ja Hancockissa työskenteli tuhansia suomalaisia kaivoksissa ja maanviljelijöinä. Suomalaiset ja Torniojokilaakson ruotsalaiset olivat usein aika aatteellista väkeä. Osa toi mukanaan vahvan uskonnollisuuden ja osa radikalisoitui hyvinkin äärimmäisiin poliittisiin liikkeisiin. Suomalaisista monet kuuluivat anarkistiseen ja lakkoherkkään IWW-järjestöön, osa kääntyi 1920-luvulla tiukan linjan kommunismiin. Usein lakot murrettiin väkivalloin. Olosuhteet kaivoksissa olivat vaaralliset ja palkat huonot. Kaivosten kannattavuus kääntyi laskuun 1910-luvulla.


Lähtö Amerikasta, Ahmeek 1931. Irmalla nukke sylissä.
Irma  oli viisivuotias, kun Waldemar ja Eeva päättivät palata Eurooppaan, Eevan kotiseudulle. Suuri pörssiromahdus 1929 oli ajanut miljoonat ihmiset työttömyyteen ja tulevaisuus näytti vaikealta  Amerikassakin. Vuonna 1931 he nousivat laivaan New Yorkissa.
”Olin laivan kannella ja viimeinen näky oli Vapauden patsas. Olin liian nuori, että minulla voisi olla yhtenäistä kuvaa koko matkasta. Katsoin äskettäin televisiosta ohjelman ’Punalipun kantajat’. Se herätti voimakkaita tunteita, sillä olisin voinut olla yksi sen tarinan lapsista. Samalla laivalla meidän kanssa matkusti kymmeniä perheitä Neuvostoliittoon. Me emme olleet punaisen lipun kantajia. Muistan isän sanoneen, että laivalla oli kova kommunismin henki ja propaganda. Laivamatka kesti kolme viikkoa. Pohjanmerelle tullessa tuli  myrsky. Meille tultiin sanomaan hyttiin, että laitetaan kaikki kiinni jotenkin, tulemme kovaan myrskyyn.  Kaikki muut paitsi isä olivat merisairaita. Ravintolan pöydät ja tuolit olivat mullin mallin.”
Neuvostoliittoon menijät siirrettiin Helsingin edustalla Leningradin laivaan. ”Vilkutimme heille valkoisilla liinoilla ja he vastasivat meille punaisilla. Kiitos isälle ja äidille, että he valitsivat oikean sataman!”  Leningradiin menijöitä odotti kova kohtalo Karjalassa ja Stalinin vainojen uhreina. 

Pantzarin perhe matkusti ensin Helsingistä Pajalaan ja lopullisesti perhe asettui Siilinjärven Kolmisopelle. Heille syntyi vielä kaksi tyttöä, Selma ja Mirja. Heillä oli pieni maatila ja Waldemar hankki 1938 auton ja ajoi taksia.
Irma Roivainen asuu nyt Siilinjärven Pöljällä. Hän arvelee, että ilman pörssiromahdusta ja Amerikan lama-aikaa he eivät olisi tulleet takaisin Suomeen. Irma on syntynyt Detroitissa. Kun hän matkusti 1992 Amerikkaan käymään, niin kohteliaat passintarkastajat toivottivat hänet ”tervetulleeksi kotiin”.


sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Millaista oli olla nuori Pöljällä sata vuotta sitten?

Sain käsiini harvinaisen päiväkirjan 1920-luvun alusta. Ollikkalan talon tytär, Anna Ollikainen kertoo seikkaperäisesti perheensä ja kylän tapahtumista  tammikuusta 1920 joulukuun loppuun 1922. Päiväkirja avaa jännittävän mahdollisuuden kurkistaa lähes sata vuotta sitten eläneiden ihmisten arkeen. Anna oli 15-vuotias, kun hän aloitti päiväkirjan.

 Koti oli suhteellisen varakas, lapset kävivät koulua. Lapinlahdella ja Kuopiossa oli kansanopistot, joissa kansakoulun jälkeen opiskeltiin. Talossa oli puhelin ja sinne tilattiin ainakin Savo-lehteä. Rautatie yhdisti syrjäisen kylän  Kuopioon, jonne oli matkaa noin 25 kilometriä.  Anna kotitilalta vietiin  melkein päivittäin tilan tuotteita kaupunkiin. Anna pääsi kaupunkiin muutaman kerran vuodessa. Ihan tavallista se ei ollut, koska hän odotti matkoja hartaasti ja  kirjasi kokemukset tarkasti. Käytiin mm. Scala-elokuvateatterissa, jossa näytettiin filmejä mäenlaskusta Puijolla.
Anna teki tilan töitä oikeastaan joka päivä. Vain osallistuminen juhliin ja matkat toveritapaamisiin kansanopistolla toivat tähän poikkeuksen. Kuusitoistavuotiaana Anna osasi kaiken karjanhoitoon liittyvän. Oli lehmiä, kanoja, lampaita ja hevosia. Leimu-hevonen oli talon ylpeys. Joskus piti koettaa junankin kanssa kilpaa, kun pysäkille oli  kiire!  Kaniininhoito ei sujunut, mutta sitäkin yritettiin. Talossa oli piikoja ja renkejä, joiden kanssa yhdessä tehtiin töitä. Naiset osallistuivat lähes kaikkiin peltotöihin. Lisäksi pestiin, siivottiin, marjastettiin, hoidettiin puutarhaa ja tehtiin käsitöitä. Usein työhön näyttää liittyneen myös hupia: Uitiin ja syötiin marjoja tai leikittiin. 
Työnteosta huolimatta tai kai siitä johtuenkin Anna elämä sosiaalisesti vilkasta. Kotona kävi päivittäin ihmisiä asioilla tai vieraisilla. Pöljän koulun opettaja Olli Kyyhkynen sattui epäilyttävän usein leipomispäivänä vieraisille! Anna itse kirjoitti kirjeitä ystävilleen, avusti Pääskystä (suosittu lastenlehti vuosisadan alussa, jota toimittivat mm. Anni Swan, Helmi Krohn ja Rudolf Koivu), osallistui nuorisoseuran ja marttojen toimintaan ja järjesti puutarhakursseja. Erilaisia käsityökursseja oli paljon. Hän kävi säännöllisesti koululla lukupiirissä ja harrasti itse lukemista. Aannalla oli iso suku, ystäväpiiri ja kylä ympärillä. Yksinäisyyttä tai  maailmantuskaan hän ei päiväkirjoissaan potenut.
Mikään onnella Pöljän kylä ei kuitenkaan ollut. Annan kolme sisarusta kuoli vuosina 1920-22. Espanjantauti tappoi muitakin nuoria. Lääkärit olivat kaukana ja keinot vähissä. Kylän piikatytöt saivat äpärälapsia ja näitä tyttöjä  paheksuttiin. Eräs Annan tuttava kuristi lapsensa. Tämän jälkeen lapsen äidin äiti silpoi lapsen ja yritti hävittää ruumiin uunissa. Kylän köyhät elivät  vaivaistalossa surkeissa oloissa. Köyhien mökeissä kyti kauna, joka näkyi poliittisestikin. Kun tunnetun punikin vaimoa haudattiin, niin seppeleessä oli punaiset nauhat. Siitä puhuttiin kylällä.


maanantai 3. syyskuuta 2012

Kotikylän valokuvien lumo


”Sain eteeni talvisen kuvan Kärängänharjulta. Tuttuuden ja ilon tunne häivähti minussa: tämähän on lapsuuteni maisema. Melkein haistoin lumen ja aistin säkenöivän talvipäivän valon.
Siitä hetkestä olin koukussa kotikyläni kuviin. Mietin, saisinko siepattua menneen maailman tunnelmia ja hetkiä myös muiden aistittavaksi. Lähdin etsimään.
Istuin tuttujen ja vieraidenkin tuvissa katselemassa kuvia ja kuuntelemassa niiden tarinoita. Joka paikkaan minut otettiin vastaan ystävällisesti. Tottahan oman kylän tytölle kuvia kotialbumeista etsitään!
Löysin kuvia yritteliäästä ja yhteisöllisestä elämästä. Totisia lapsia ensimmäisissä koulukuvissa 1920-luvulla. Seesteisiä hetkiä viljapelloilla. Löysin kuvia harrastajateatterista ja vireästä urheilutoiminnasta.
Nyt tiedän: Olen vieläkin tämän kylän yhteisöllisyyden taikapiirissä.”
Kirjoitin oheisen tekstin kotikylän valokuvia esittelevän näyttelyn avajaisiin. Näyttely oli esillä keramiikkastudio Jenni Linnoven vintillä kesäkuussa 2012. Jatkuuko lumous? Eilen tapasin kolmea kyläläistä kotialbumien äärellä. Koetimme tunnistaa ihmisiä, jotka työn ja juhlan keskeltä oli kuviin napattu. Eilisen löytöinä jäi mieleen Pohjolanmäen kansakoulun rakentajista otettu kuva.



Luultavasti kesällä  1927 otettu kuva kertoo kylän koulutusinnosta  puutteenkin keskellä. Kansakoulun rakentamiseen vaikutti ratkaisevasti yhden talollisen tahto. Aatu Väänänen oli  talonpoika, joka lahjoitti koululle kauniin tontin Kokkosenlammen rannalta ja vielä 30 000 tiiltä. Kuntaa Aatu painosti laittamalla lahjoitukselle ehdon. Kylämme koulu olisi rakennettava ensimmäisenä! Niinpä koulu rakennettiin ja vieläpä komea koulu. Ja sinne suuntasivat askeleensa pitkin metsäpolkuja ja pellon laitoja Pohjois-Pöljän lapset. Savon sydänseutujen työmiesten, loisten, torppareiden pojat ja tyttäret. Vähän oli vaurasta väkeä, mutta koulutustahtoa oli!
Hiihtelin kouluun pihaan luvatta viime talvena. Tajusin käyneeni neljä ensimmäistä kouluvuottani häkellyttävän kauniissa paikassa. Aatu oli antanut kauneimman tonttinsa yhteiseen käyttöön. Komea mäki, hieno harjumaisema lammen takana ja iso tontti lasten temmeltää. Nyttemmin koulu on tietysti lakkautettu ja myyty pois. Olin yksityisellä pihalla, mutta minusta tuntui, että saan siinä silti olla. Tämä oli meidän koulu! Eikä kukaan kulkemiseeni puuttunut.


lauantai 1. syyskuuta 2012

Miksi Pöljän pysäkin suojeleminen on arvokasta?

Pöljän seisahduslaituri 1947. Katri Rautiaisen kuva.
”Niin muistaa se, joka rakastaa.” Sitaatti on jäänyt mieleeni jostakin vuosien takaa. Olen alkanut ymmärtää, mitä lause tarkoittaa.
Pöljän kylällä on aloitettu kotiseudun historian talllentamisprojekti kevättalvella 2012. Sukujuuriltaan pöljäläinen kesämökkeilija Markku Niskanen innosti meidät kyläkirjan tekoon ja kulttuuripolun suunnitteluun.

Olin jo syksyllä 2011 aloittanut kotikyläni vanhojen valokuvien taltioinnin. Kuvien myötä tajusin uudella tavalla juurien merkityksen ihmiselle. Itsellenikin. En ole vain pyyteetön perinteen kerääjä vaan haen itselleni tietoa ja  oivallalluksia omasta elämästäni. Haluan kuvia jakamalla antaa oivalluksen mahdollisuuden kaikille, joilla mielenkiintoa riittää.
Rautatie tuo pöljäläisten kuviin oman erityisen vivahteensa, mutta pohjimmiltaan kuvat kertovat meidän kaikkien yhteistä tarinaa. Suurin osa yli 50-vuotiaista suomalaisista voitaisiin laittaa tänäänkin heinän seivästykseen pellolle ja hanko tottelisi hetken totuttelun jälkeen käyttäjäänsä nätisti. Vaikka tietokonetta nyt näpyttelemmekin!
Pöljän pysäkkirakennus on kärsinyt huonosta hoidosta. Syyllisiä on turha hakea, näin on vaan päässyt käymään. Korjauksen kustannusarvioksi on heitetty kymmenien tuhansien eurojen summa. Surkea rähjä? Puretaan pois! Mutta sille, joka muistaa ja rakastaa, pelkät mukalakivet pihamaalla vievät aikojen taakse. Tästä lähdettiin, tähän tultiin. Yhteisön elämä maitotonkkineen, posteineen, puiden lastauksineen ja kesävieraineen kiteytyi pysäkin seutuville.
Salokylän tyttö ja poika kokivat ensimmäisen tuulahduksen suuresta maailmasta pysäkin odotussalissa, pihalla kengän alla jo kaupungin tuntu. Vanha rakennus kantaa mukanaan samaa viisautta ja tarinaa kuin vanha ihminen. Kauniisti vaalittu vanha rakennus antaa meille mahdollisuuden muistaa. Ja rakastaa. 

On sitä eletty ennenkin! Nuokin ryppyiset kädet olivat kerran sileät ja vahvat. Tuokin seinä oli kirkas ja hoidettu. Pendolino kiitää hurjaa vauhtia pienen pysäkin ohi, mutta tästä lähdettiin yhtä kiihkein odotuksin Ukko-Pekan matkaan joskus! Hitaimmillaan juna eteni Pöljältä kirkonkylälle tunnin ja ikkunattomassa tavaravaunussa matkustettiin Helsinkiin asti.
Kulttuuriperinnön vaaliminen ei ole ylimääräistä herkkua. Korjattu pysäkki ei ole tyhjä ”koriste” maisemassa. Oikeasti on kysymys tulevaisuudesta. Millainen on tulevaisuus, jossa vain uusi ja ”hyödyllinen” on arvokasta? Millaisen mallin me annamme nuorille juuri tänään? Pöljän pysäkin pelastaminen on tulevaisuusteko.

Ilman menneisyyden ymmärtämistä ja ajan kerroksia maisemassa meillä on vaarana eksyä pahan kerran. Tiedän, että Pöljän kyläyhdistys on aktivoitunut asiassa, mutta halusin ottaa asiaan kantaa myös asiasta kiinnostuneena kuntalaisena. Vetoankin kunnan päättäjiin, kuntalaisiin ja pöljäläisiin. Etsitään yhdessä keinoja pelastaa kappale yhteistä kulttuurihistoriaa!