Gadgetissa oli virhe

lauantai 13. lokakuuta 2012

Rukiinleikkuutalkoot Hoikilla



Valokuvien keräysharrastukseni alkoi oikeastaan yhdestä kotialbumissamme olevasta kuvasta. Siinä valokuvaaja on napannut harvinaisen otoksen. Ruispellolla on talkoot, väki on tauolla. Erikoista kuvassa on se, että kukaan ei poseeraa. Aivan kuin valokuvaaja olisi ottanut parhaan kuvansa kuvausta valmistellessaan. 

Melkein kuulen, kuinka joku kertoo hupaisaa juttua ja kohta nauretaan. On vuosi 1950. Kuuma aurinko porottaa. Ainakin kolme miehistä on rintamamiehiä. Kalle Nissinen on vasemmalla miesryhmässä, Vihtori Roivainen istuu laihana ja ruskettuneena, hattu päässään ja lepää. Toivo Hirvonen seisoskelee naisten ryhmän lähellä, taitaa kertoa juttua. Sota näkyy kuvassa myös sillä tavoin, että yksi talkoolaisista on evakko, myöhemmin kylältä pois muuttanut mies. Väinö Roivainen, Lauri ja Pekka Hirvonen olisivat myös tässä, ellei sotaa olisi ollut.

Isäntä, Toivo Rytkönen istuu naisten ryhmän edessä. Hänen poikansa Väinö ja Kalle ovat pellolla myös. Erityisesti Väinö kiinnittää katseen, koska hän on niin elinvoimainen ja atleettinen. Vertaan häntä isääni. Vihtori tai  Vike on 30-vuotiaana sitkeän näköinen, perheellinen mies. Hänellä on kaksi lasta ja vaimo. Irma on myös pellolla, huivi päässä hän kurkistelee naisten ryhmän takarivissä. Väinö kohottautuu vasemmalta hienosti esille, melkein kuin kurkottaisi kuulemaan naisten puolella käytävää keskustelua. Isäni istuu selin naisiin ja keskittyy lepäämään eikä katso kameraan.

Kaikki naiset seisovat kuvassa, vain kaksi miestä seisoo. Ajattelen, että olen kasvanut sosiaalisesti varsin tasa-arvoisessa yhteisössä. Mutta aika tarkkaan miesten ja naisten käyttäytymistä yhteisössä säädeltiin. En usko, että kuvassa näkyvä asetelma olisi ihan sattumaa.

Kaikki olivat pienviljelijöitä. Rytkölän tila, jonka ruispellolla talkoissaan oltiin, oli isompi kuin isäni tila, mutta elämäntapa oli samanlainen kaikilla. Tästä kasvoi yhteisöllisyys. Tämä sanahan on kokenut jo inflaation. Minä ehdin kokea elämäntavasta kumpuavan, aidon yhteisöllisyyden aikoinaan Hoikin kylällä. Tämä talkooporukka ei taatusti käyttänyt sanaa “yhteisöllisyys”. He elivät sen keskellä.

Reino ja Helga Heikkisen talo paloi pääsiäislauantaina 1955. Kova lämmitys sytytti savupiipussa tulen ja juuri mitään ei ollut tehtävissä talon pelastamiseksi. Ihmiset sen sijaan saatiin suojaan. Reino kertoi kyyneleet silmissä, kuinka välitön apu saatiin naapureilta. Ensin yövyttiin Heikkilässä ja aamulla Toivo Rytkönen tuli sinne ja kutsui Rytkölään asumaan. Eikä mitään vuokranmaksuja, välillä oltiin talon ruuassakin, sanoi Reino. Yhtenä miehenä kyläläiset kaatoivat perheen taloon tarvittavat puut ja ajoivat ne metsästä.


Jokainen tarvitsi toistaan kylällä. Ei ollut niin vähäistä miestä tai naista tai lasta, joka ei olisi ollut tervetullut perunannostotalkoisiin. Joaisella oli paikkansa, hyvä sutkaus oikealla hetkellä oli myös tärkeää. Sato oli saatava joutuin koottua ja koneita oli aina 1960-luvulle asti hyvin vähän. Työtä oli paljon ja varmasti elämä oli ajoittain raskasta. Ajattelen erityisesti naisia, jotka hoitivat kasvavia lapsikatraita ja koettivat pitää perheen puhtaana ja ravittuna. Kodinkoneita ei ollut. Samalla piti tehdä  paljon työtä navetalla, puutarhassa ja pelloilla. Nämä naiset ja miehet olivat kasvaneet tähän elämään. Työtä oli tehtävä, muuten loppui leipä.

Rukiinleikkuukuvassa ihmiset elävät täyttä elämää, tasapainossa itsensä ja yhteisönsä kanssa. Olikohan tämä työpäivä äidilleni hetken helpottava irrottautuminen pienten lasten hoivasta? Anoppi kaitsi lapsia kotona ja nuori äiti sai tavata ikätovereitaan. Savolaisella talkoopellolla kerrottiin kaskuja. Jokainen osallistui taipumustensa mukaan, myös huumorin viljelijällä oli paikkansa Työ oli näille ihmisille myös virkistystä ja iloa, melkein juhlaa!

En tiedä, kuka otti kuvan talkoolaisista syksyisenä poutapäivänä 1950. Hän tuli tallentaneeksi hienon hetken. Siinä kylä ja Suomi toipuu sodasta työtä tehden, yhdessä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti