Gadgetissa oli virhe

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Purjehtiminen on välttämätöntä, elämä ei


”Oi, jospa olisi nyt keski-afrikkalainen taikka vähintäänkin Välimeren lämpimät nyt hautelemassa. Merimiesi pitäisi olla semmoinen sekarotuinen että se olisi tarvittaessa lappalainen ja neekeri ynnä siltä väliltä kaikkia rotuja kestääkseen kaikenlaisia ilmanaloja ja elämisen ehtoja.” Näitä pohdiskeli konemestari Kusti Pietarinen Riianlahdella tammikuussa 1914.

Pakkasta oli yli 20 astetta ja tuuli hujotti ankarasti. S/S Vesta oli tyypillinen vuosisadan vaihteessa valmistunut lastilaiva. Kansimiehillä ei ollut juuri minkäänlaista suojaa säältä. ”Kurjaa on eläminen näissä eitalvilaivoissa kovilla pakkasilla.”
Jo lähtö Turusta 1. tammikuuta oli ollut huono-onninen. Vesta törmäili saaristojäänmurtaja Avancen kanssa ja  peräsin vääntyi. Taival kohti Liivinmaata oli ollut lumisateinen ja myrskyisä. Kun sää vain huononi, kapteeni päätti suunnata Riian satamaan saamaan uusia määräyksiä. Päätös osoittautui lähes kohtalokkaan vääräksi.
Riikan ulkosatamassa, Väinäjoen suussa laiva lastattiin ja 17. tammikuuta lähdettiin kohti West Hartlepoolia Pohjois-Enlannissa. Pakkanen oli edelleen kireä, mutta mitään tietoa Vestalla ei ollut jäätilanteesta. Muutaman peninkulman päässä satamasta laiva jämähti jäihin, joita tuuli liikutteli. Käytännössä laiva liikkui jäiden mukana eikä voinut juuri kulkuunsa vaikuttaa.

Kusti Pietarinen laski laivan kannelta, että noin kaksikymmentä laivaa oli samassa pulassa lähialueella. Tavallisilla rahtialuksilla ei ollut vielä 1914 radiolähettimiä, Vesta kommunikoi muiden alusten kanssa vanhaan tyyliin signaalilipuilla. Radioteknologiaa vasta kokeiltii. Titanicilla kahta vuotta aiemmin lähettimen edut oli jo huomattu. Jokainen pelastunut sai kiittää siitä Titanicin radiolähetintä, joka ehti kertoa laivan sijainnin ja pelastajat löysivät uppoamispaikan.
Talvimerenkulku oli vaikeaa vuosisadan alussa. Purjelaivat eivät voineet purjehtia pohjoisilla merialueilla talvisin ollenkaan. Höyrylaivoilla tilanne oli toinen, mutta ei ongelmaton. Ensimmäiset jäänmurtajat Suomeen hankittiin 1800-luvun lopulla, Murtaja 1890 ja Sampo 1898. Myös venäläisillä oli oma murtajansa, Jermak (1899).
Vesta koetti päästä takaisin Riikaan. Kusti tuskaili, että laivaa odottaa perikato! Jäiden pauke ja ryske laivan kylkiin pelotti miehiä. Pelottavinta oli se, että milloin tahansa voisi jäämassa nousta matalan aluksen kannelle ja upottaa aluksen. ”Vestan hautajaiset on piakkoin.” Tässä vaiheessa laiva oli ollut jäissä jo viikon. Onneksi hiilivarasto oli täysi ja koneita voitiin käyttää koko ajan.

Sitten laivalle repesi riemu, sillä  jäänmurtaja Jermak ilmestyi taivaanrantaan ja alkoi irrotella aluksia. Riemu muuttui kuitenkin pettymykseksi, sillä yksi murtaja ei pystynyt auttamaan kaikkia. Lisäksi Vestan peräsin vääntyi lisää ja sitä jouduttiin korjaamaan tavattoman vaarallisissa oloissa. Sitten konstiksi otettiin takaperin ajaminen. Kusti arveli, että Vesta teki lajissaan maailmanennätyksen, kun se hiljalleen peruutti 16 tuntia ja 40 minuuttia.
Lopulta 30.1. neljä miehistön jäsentä lähti koettamaan josko jäitä pitkin olisi mahdollista kävellä maihin. Ruoka alkoi loppua. Mutta kasautuva, liikkuva ja railoinen jäätikkö oli liian vaarallinen. Kusti kirjoitti: ”Minä en ainakaan lähde maihin ennen kuin Vesta hukkuu tai kauhein nälkä pakottaa.” Kun tammikuu vaihtui helmikuuksi tuulisella Itämerellä, laivalla pelättiin oikeasti. Jäät ryskivät ja aina oli mahdollista, että aallokko nostaa tonnikaupalla jäätä pikkuruisen aluksen kannelle! Vaihtoehdot alkoivat olla vähissä.
Me emme nyt lukisi Kustin päiväkirjaa, jos pahin olisi tapahtunut. Miehistön riemulla ei ollut rajoja, kun suomalainen murtaja Sampo tuli pelastamaan laivoja helmikuun 1. päivänä. Se toi laivalle ruokatarpeita ja turvaa. Sampo irrotteli ensin muita aluksia, mutta tuli yöksi Vestan viereen. ”Me kiittelimme Sampoa ja panettelimme Jermakia!” Kaiken kaikkiaan Vesta kamppaili jäiden kanssa hieman yli kaksi viikkoa. Kolmantena päivänä helmikuuta alus pääsi sulaan veteen ja suuntasi matkansa kohti Englantia. Surkean matkan kruunuksi West Hartlepoolissa ajettiin päin siltaa ja kokka ruhjoontui!
Kusti Pietarisen päiväkirja loppuu tähän matkaan. Samaisena vuonna loppui myös hänen merimiesuransa, sillä hän alkoi sairastella ja asui pitkään Reponiemellä, Pöljällä. Voi hyvin olla, että matka oli Kustin viimeinen. Hän joutui jo 42-vuotiaana sairastelun vuoksi eläkkeelle, mutta perusti mm. hienon puutarhan Reponiemen pihapiiriin. Kusti Pietarinen kuoli Helsingissä 1942.





lauantai 17. marraskuuta 2012

Kunnian mies ja Hanna-neiti




Historia hipaisi Hanna Pietarista kesäkuun 16. päivänä vuonna 1904. Tasaista elämää elävä nuori nainen, joka oli muuttanut Maaningalta Helsinkiin vuonna 1900, huomasi olevansa myrskyn silmässä.

Hanna työskenteli täysihoitolassa, jossa asui mies nimeltä Eugen Schauman. Hän oli kohtelias ja helppo asukas. Hannakin tutustui väistämättä häneen, kuten muihinkin asukkaisiin. Palvelustytön ja aatelisvirkamiehen suhteet eivät tietenkään voineet olla kovin läheiset.

Tuona nimenomaisena kesäkuun aamuna Eugen oli aamiaisella hyväntuulinen ja vilkas. Pelasi normaalin pasianssin ennen töihin lähtöä. Virkamiehillä oli pitkä aamu vuosisadan vaihteessa. Työpaikalle ilmestyttiin miten sattui ja nytkin kello oli jo yli kymmenen, kun Schauman lähti viranhoitoon. Tai niin täysihoitolassa luultiin.
Täysihoitolasta Helsingin Kruunuhaasta oli vain muutama sata metriä senaatintorille ja senaatinlinnaan. Schauman käveli suoraan senaattiin ja pujahti sivuovesta sisään. Tämäkin virasto oli hänelle tuttu, eikä hänen läsnäoloa kukaan kummastellut. Kello yksitoista hän ampui kuolettavasti kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovia ja sen jälkeen itsensä. Teollaan hän astui vuosikymmeniksi Suomen historian suurmiesten joukkoon. Häneen kohdistui suoranaista palvontaa.

Schaumanin lähipiiri joutui melkoiseen pyöritykseen. Satoja ihmisiä kuulusteltiin, niin myös Hannaa. Oli varmasti jännittävää olla tapahtumien keskipisteessä. Vallitsevana mielipiteenä oli, että terroriteko oli oikeutettu. Tosin oli niitäkin, jotka paheksuivat ja sanoivat, että murha on murha.
Hanna ja hänen sisarensa Anni olivat seuranneet sortokausien tapahtumia aktiivisesti. Patistelipa Anni huhtikuussa 1899 Wille veljeään allekirjoittamaan Suuren adressin. Kirjeessään Kusti-veljelle Wille sanoi: ”Anni kysyy onko kirjoitettu nimemme keisarille menevään adressiin. Ei ole kirjoitettu. Minä olin töissä muualla ja sillä aikana oli kirkkokokouksessa kirjoitettu nimet. Sitten kun saimme asiasta tiedon, oli Nikander jo lähtenyt viemään adressin. Ikävältähän ne tuntuu maan asiat. Halvempi kansa on sitä mieltä että tulkoon vaan Venäjän laki.” Maaningalla ei ehditty töiltä kaikkiin herrojen kotkotuksiin mukaan…
Schaumanista tuli kansallissankari. Hanna auttoi 1905 valokuvaajaa tallentamaan suurmiehen huoneen täyshoitolassa. Hanna muisti, miten esineet ja huonekalut oli sijoitettu ja hänen avullaan kuvat saatiin otettua. Huoneesta piti tulla pienoismuseo, mutta hanke raukesi. Tarina voisi päättyä tähän. Eugenin ja Hannan elämät vain hipaisivat toisiaan. Mutta 1940 kirjailija Lauri Haarla otti yhteyttä Hannaan, koska hän halusi lisätietoja Schaumanin elämästä.
Haarla kirjoitti näytelmän ”Kunnian mies”, johon Haarla kehitteli pienen rakkaustarinan Hanna Pietarisen ja Eugen Schaumanin välille! Näytelmää esitettiin menestyksellä esimerkiksi Suomen Kansallisteatterissa. Pääosissa Eugenina oli Joel Rinne ja Hannaa esitti Kaisu Leppänen. Muissa osissa sellaisia nimiä kuin Jorma Nortimo, Tauno Palo, Unto Salminen ja Eino Kaipainen. Oman aikansa Suomen näyttämöiden ykkösketju!
Todennäköisesti näytelmän innoittamana Hanna alkoi viedä kukkia kesäkuun 16. päivänä valtioneuvoston portaikkoon, jossa Schauman kuoli, sekä Porvooseen Schaumanin haudalle. Hanna taisi lopulta vähän itsekin uskoa, että Haarlan tarina oli pikkuisen totta. Hän lähetti sisarelleen Hilda Rautiaiselle 1.1. 1941 kortin: ”Hilda sisarelle – tästä saat muiston minun nuoruudestani v. 1904. Vihdoinkin tuli esiin tuo sankaritaru!” Kortissa seisoivat vierekkäin Joel Rinne ja Kaisu Lepistö, eli Eugen ja Hanna. 

Joel Rinne ja Kaisu Leppänen.
Schauman-kultti veti varmasti puoleensa. Hänestä tehtiin itsenäisyyden alkupuolella täydellisen puhdas sankari, jonka loisteesta halusivat monet  osansa. Porvoon hautausmaalla on komea graniittinen monumentti. Porvoolaisessa lehdessä kirjoitettiinkin kerran: ”Kuka on se pieni mustapukuinen nainen, joka tuo joka vuosi Schaumanin kuolinpäivänä kukkia hänen haudalleen?”
Toive Pietarinen syntyi Reponiemellä 1924. Hän kirjoitti 1990-luvun lopulla eläkepäivinään hienon  perhehistoriikin ”Willen tarina”. Wille Pietarinen oli Toiven isä. Historiikissaan Toive kertoi mm. isänsä siskon, Hannan elämäntarinan. Oheinen teksti perustuu kokonaan Toiven tutkimuksiin.





lauantai 10. marraskuuta 2012

Afrikan taivaan alla




Vaalea, tuhti mies seisoi rannalla ja katseli laivan lastausta. Konemestari Kusti Pietarinen oli vapaalla, sillä oltiin Zinguinchorin satamassa, Ranskan Länsi-Afrikassa. Höyrylaiva Vesta oli tullut hakemaan pähkinälastia. Oli tavattoman kuuma, lähes neljäkymmentä astetta lämmintä. Rannassa kävi kova kuhina, sillä satapäinen naisryhmä kantoi pähkinäsäkkejä laivaan.

Kusti katseli ja ihmetteli. Oli maaliskuun 27. päivä vuonna 1912. Maaningalta maailmallelähtenyt torpparin poika oli ottanut pitkän loikan. Hän täytti sattumoisin 40 vuotta juuri samaisena päivänä.
Kusti(August) Pietarinen syntyi 27.3.1872 Juho ja Anna Sofia Pietarisen neljäntenä lapsena. Kahdeksantoistavuotiaana hän lähti kotoaan maailmalle, ensin Kuopioon ja onnistui hankkimaan itselleen konemestarin koulutuksen. Suoritus on hämmentävä, sillä kansakoulupohjalta hän työelämään lähti.

Olen nähnyt hänen konemestariopintojensa muistiinpanoja ja laskutehtävien ratkaisuja. Olen mykistynyt. Kuinka paljon lahjakkuutta piilikään näiden pohjoissavolaisten mökkien ja torppien asukkaissa! Joskus sinnikkyys ja tähtien asento osui kohdalleen ja teräväpäinen poika tai tyttö pääsi myös käyttämään lahjojaan.
Se, mitä Kusti näki satamassa, ei miellyttänyt häntä. Yhden frangin päiväpalkalla raatavia naisia kohdeltiin ”raakamaisesti”. Naisia komensi päällysmies, hänkin neekeri, kuten Kusti sanoo. Miehellä oli parimetrinen ruoska ja lisäksi iso puukko vyöllään. Mies löi naisia ruoskalla jaloille ja selkään. Kusti tiesikyllä, mitä kova työ on. Hänen kotiseudullaan Savossa naiset tarttuivat  raskaisiinkin töihin, mutta ruoskiminen oli kyllä liikaa.

Ranskan siirtomaahallinnolla Länsi-Afrikassa on hyvin julma historia. Kusti näki vain yhden pienen osan siitä. Hän kirjasi päiväkirjaansa, kuinka paikalliset asukkaat sanoivat, ettei heidän syntymäänsä tai kuolemaansa mihinkään kirjaan merkitä. Kustia se selvästi hämmensi. Kyllä Suomessa köyhänkin kuolema seurakuntaa kiinnosti.
Pohjoissavolaisen torpparin poika katseli myötätuntoisin silmin nykyisen Senegalin mustia asukkaita. Kirjoista ja sanomalehdistä hän oli oppinut eurooppalaisen antropologi-löytöretkeilijän asenteita. Hän havainnoi luontoa ja ihmisiä samalla mittarilla. Neekerien iho ja tatuoinnit kuvaillaan samaan tyyliin kuin alueen kasvit ja maaperä.

Läpipääsemätön viidakko petoineen pelotti Kustia.”Metsän neekeri lienee hyvin valpas ja vikkelä ynnä tarkoilla aisteilla ja vaistoilla varustettu muutoinhan se joutuisi vieläkin useammin petojen ruuaksi kuin nykyisin tapaavat joutua.” Paikallisia naisia hän piti kauniina. Neekerin ihon hoidosta Kusti kirjoitti kuin hevosen hoidosta. Hänen mielestään huonosti  hoidettu neekerin iho on harmahtavan karkea, mutta hyvin hoidettuna iho ”on musta ja kiiltävän sileä, kaunis.”
Kusti Pietarinen oli utelias ja palkkasi itselleen oppaan. Kielitaitoisen oppaan kanssa hän vieraili mustien  majoissa, kyseli heidän elämästään ja maistoipa huikan paikallisten olutta, joka hänen mielestään maistui vähän samalle kuin vanhentunut, voimakas ”sintu”. Sintu Savossa tarkoitti vedellä jatkettua maitoa, joten maku taisi olla aika huono. Pienimmät lapset purskahtivat itkuun nähdessään Kustin, ”kuin olisivat tiikerin tai jonkin muun hirveän petoeläimen nähneet, joka syöpi mielellään neekerilapsia…”.
Kustin isä kaskesi torpan itselleen Maaningalla. Kusti tiesi, miten kovan työn takana on pelto. Hän katseli afrikkalaista viidakkoa savolaisen silmin:” Semmoisestakin metsästä kun rupeaa  vainiota, peltoa tekemään kyllä siinä monta hikipisarata pusertuu ja monta päivää vierähtää.” Afrikkalainen metsä pelotti Kustia. Hänellä oli ase, ”Browning” mukanaan, kun hän poikkesi neekerimajoilta metsään. Oli ilmeisesti yleinen tapa, että lähiseutuun tutustuvat valkoiset ottivat aseen mukaan, kun lähtivät retkille.
Aloittaessani Hajamietteitä Pöljältä blogini päätin, että rajaan aihepiirin noin kahdeksan kilometrin säteelle syntymäkodista. Kirjoitan vain ihmisistä ja asioista, jotka liittyvät elämäni ensimmäiseen piiriin. Kotikylään. En arvannut, että silminnäkijäkuvaus Afrikasta 1912 tulisi vastaan Puustellin talon arkistoista. Sinne päiväkirja joutui ilmeisesti Kustin siskon, Hildan mukana. 
Ville Pietarinen, Kustin veli osti 1902 Reponiemen tilan Pöljältä. Kusti lainasi useampaan otteeseen rahaa veljelleen, joka kohensi Reponiemestä yhden Pöljän komeimmista taloista. Pojat tekivät huikean sosiaalisen nousun yhdessä sukupolvessa. Villen ja Kustin sedät kuolivat nälkään vuosina 1866-67. Niin lähellä oli toivoton köyhyys.
Kusti viettipitkiä aikoja Reponiemellä. Ansioillaan ja tarkalla taloudenpidollaan hänonnistui vaurastumaan ja pystyi lainaamaan rahaa muillekin pöljäläisille. Kustin seikkailuista lisää myöhemmin.
Lähteenä olen käyttänyt Kusti Pietarisen päiväkirjaa vuosilta 1901-1914 ja Toive Pietarisen historiikkia Willen tarina. Pekka Rautiaisen arkisto.  Kusti Pietarisen kuvaama Zinguinchorin satama kuuluu nykyisin Senegaliin. Kustin seikkailuista lisää Purjehtiminen on välttämätöntä, elämä ei ja Merimiehen matka-arkku





  



lauantai 3. marraskuuta 2012

Aatu Väänäsen sota 1918


Aatu Väänänen 1917

Heinäkuussa 1961 helsinkiläinen murretutkija haastatteli pöljäläisiä oikein nauhurille. Yksi haastatelluista oli Pohjolanmäen isäntä Aatu Väänänen. Kuuntelin haastattelun pyhäinpäivän kunniaksi.

Aatu opiskeli lukuvuonna 1916-1917 Pohjois-Savon kansanopistossa Pitkälahdessa. Hän kertoi, kuinka vallankumoushuuma levisi. Ihmiset pitivät punaisia ruusukkeita rinnassaan. Aatua se ainakin 50 vuotta myöhemmin arvelutti. Opiston rehtori oli varoitellut poikia.  Myöhemmin syksyllä tunnelmat alkoivatkin  kiristyä.

Aatun muistin mukaan ”Haminan huligaanit” kävivät ammuskelemassa kuularuiskulla Kuopiossakin. Elintarvikepula ja inflaatio sattui pahiten köyhimpiin kansalaisiin. Oli kaunaa ja katkeruutta, jako punaisiin ja valkoisiin vahvistui.
Tammikuun lopussa 1918 puhkesi sisällissota. Aatulle sota oli itsestään selvästi vapaussota. Pöljällä kuulosteltiin ja mietittiin. Piti olla vähän ”hissun kissun”. Viittasiko Aatu tällä siihen, että mökeissä ja torpissakin pohdiskeltiin. Kuopio oli osittain punaisten hallussa. He kuitenkin antautuivat 8. helmikuuta. Tämän jälkeen valkoiset kutsuivat suojeluskuntalaisia aseisiin.

Väänäsen veljeksistä lähti Aatu. Kalle oli vasta 18-vuotias ja Jannella oli jalkavamma. Ihan helppoa lähtö ei ollut. Aatu sanoo valvoneensa pari yötä päätöksen jälkeen. Suojeluskunta kirjoitti matkustusluvan ja Pöljän asemalta noustiin junaan. Aatu ei kerro haastattelussa lähtikö samaan aikaan muitakin miehiä.

Pöljältä valkoiseen armeijaan kuuluivat ainakin Atte ja Antti Rautiainen, Ville Pietarinen toimi siltavahtina Pöljän asemalla. Otto Itäkallio taisteli myös valkoisissa joukoissa, mutta pohjanmaalaisissa joukoissa.
Kuopiossa majoituttiin Teollisuuskoululle, nykyisin rakennuksessa toimii Snellmannin koulu. Pohjois-Savon rykmentin 1. ja 2. pataljoona perustettiin. Aatun pataljoonaa komensi ruotsalainen luutnantti Gabriel Cronstedt. Lyhyen koulutusjakson jälkeen lähdettiin. Suuntana oli Mäntyharjun rintama. Siellä kokemattomat joukot joutuivat hyvin pahaan paikkaan.
Hillosensalmella lumipukuihin pukeutuneet miehet tekivät kiertoliikkeen punaisten selustaan. Tavoitteena oli Hillosensalmen asema. Hyökkäys onnistui, asema valloitettiin. Mutta sitten tulikin käsky perääntyä asemista.  Lähdettiin rivistönä hevosilla huolettomasti kuin ”hautajaisväki”.

Osasto ajoi suoraan väijytykseen Paljakanlahdella. Punaisten tuli oli murhaavaa ja valkoisten mukana ollut räjähdysainelasti sai osuman.  Räjähdyksen voimasta syntyi 15 metrin laajuinen avanto, pohjamuta nousi jäälle. Kymmeniä miehiä hevosineen vajosi jäihin ja hukkui. Aikalaiskuvauksissa sanotaan, että räjähdyksen merkit näkyivät yli sadan metrin laajuudelta.
Maaliskuun 3. päivän taisteluissa Mäntyharjun rintamalla kuoli 48 valkoista sotilasta. Se on valtava tappioluku. Aatun haastattelunauhassa on välillä pitkiä hiljaisia hetkiä. Hän selvisi, mutta hajalle levinneissä joukoissa mietittiin jo Raamatun sanoja. ”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.” Myöhemmin Aatu muisteli usein Hillosensalmen taistelua. Siihen osallistui muuten myös nuori Urho Kekkonen.
Viipurin valtauksessa Aatu sanoo olleensa ”hevosen hännän pitelijänä” eli reservissä. Huhtikuun tapahtumista Aatu kertoo hyvin vähän. En tiedä joutuiko hän osallistumaan kenttäoikeuksien tuomioiden toimeenpanoon. Aatun sotaretki päätyi Haminaan, josta hänet kotiutettiin 10.5.

Olojen sekavuudesta ja liikenneoloista kertoo aika paljon se, että kotona Pöljällä hän oli vasta 13.5. ”Yhden päivän siinä herrastelin, mutta sitten oli tartuttava toukotöihin.” Valkoisten voitonparaati pidettiin 16.5. 1918 Helsingissä. Pöljällä keskityttiin jo rauhan töihin. Aatu sanoi, että tuli hyvä sato ja siitä elämä lutviutui.
Kylä oli varmasti jakaantunut, kuten koko Suomi. Kaiken kaikkiaan Maaningalta, Kuopion maalaiskunnasta, Lapinlahdelta ja Nilsiästä kuoli sisällissodassa 119 ihmistä. Se on valtavan korkea kuolleisuus pienelle alueelle ja noin puolen vuoden ajalle. Ihmiset tunsivat toisensa. Sotasurmaluettelon kuolinsyyt ovat kammottavaa luettavaa: kaatunut on siisti sana, mutta murhattu, mestattu, kuollut vankileirillä, teloitettu kertoo karusti millainen sota meillä käytiin.


Aatu Väänänen (vas.) 1918
Lähteinä olen käyttänyt Aatu Väänäsen haastattelua,Sisällissodan pikkujättiläistä ja Suomen sotasurmat 1914-1922 sivustoa.