Gadgetissa oli virhe

tiistai 29. lokakuuta 2013

Sairaanhoitajan polku - kuvia Hanna Laitisen albumista


Hanna Laitinen vuosisadan vaihteessa.
Lassilan talon kotiarkistossa on säilynyt  Hanna Laitisen valokuva-albumi. Hanna Laitinen syntyi 2.4. 1888 Suonenjoella. Hän kävi Kuopion suomalaista yhteiskoulua ja sai sieltä keskikoulun päästötodistuksen 1905. Hanna oli Lassilan talon emännän Elsa Väänäsen sisko.

Hanna opiskeli sairaanhoitajan työtä Kammion yksityisessä sairaalassa 1906-1907. Kammio oli mielisairaala. Tämän jälkeen Taavetti Laitinen,  Hannan setä otti Hannan töihin yksityissairaalansa Lepokoti Tilkkaan Helsingissä.  Siitä alkoi sairaanhoitajan ura.

Hanna Laitisen valokuva-albumissa on monia kiintoisia kuvia.


Tilkan sotasairaala 1914














Tilkkaa käytettiin ensimmäisen maailmansodan aikana venäläisten sotasairaalana.

Perustuslaillisissa piireissä Laitista pidettiin häpeämättömänä pyrkyrinä, joka käytti sortovuosien poliittisen suhdanteen hyödykseen. Hän kipusi aina "lääkintöhallituksen ylitirehtööriksi" asti. Taavetti Laitinen oli tiukka suomalaisuusmies, joka näki myöntyvyyslinjassa mahdollisuuden edistää myös omaa uraansa. Laitisella ei ollut tukenaan ruotsinkielisen sivistyneistön verkostoja.

Myöntyvyyslinjan miehelle sopi, että venäläiset lähettivät 1. maailmansodan sotilaitaan hoitoon Suomeen. Hannankin albumissa on kuvia venäläisitä sotilaista, jotka toipuivat sodan vammoista Tilkassa.

Hannalle ja monille muille nuorille naisille koulutus avasi kokonaan uusia mahdollisuuksia uraan ja itsenäiseen elämään.

"Polly Schulmannin läksiäiset. Lähti ambulanssiin." Hanna äärimmäisenä oikealla.
Kuva pirskeistä Tilkan henkilökunnan kesken näyttää hellyttävän hetken naisten keskinäisestä työtoveruudesta ja vapaa-ajan vietosta Lepokoti Tilkassa ehkä v. 1914.

Viimeinen ilta Tilkassa. Vasemmalla Taavetti Laitinen, Hanna istuu ensimmäisenä selin.
Taavetti Laitisen myytyä Tilkan Hanna Laitinen siirtyi työskentelemään Haminan sotasairaalaan. Keisarillisen Suomen kadettikoulu oli lakkautettu vuonna 1903 ja rakennus oli siirtynyt venäläisten käyttöön. Ensimmäisen maailmansodan aikana siellä toimi sairaala, jossa Hannakin työskenteli.

"Haminasta. Hoitohenkilökunta parvekkeella. Tohtori Kivalo ja minä ikkunalla äärimmäisenä vasemmalla."
Haminan sotasairaala. Hanna Laitinen takana kolmas vasemmalta.
Venäläisten sotilaiden hoito Suomessa ei ollut poliittisesti aivan yksinkertainen asia. Perustuslailliset inhosivat kaikkea yhteistyötä venäläisten kanssa. Suomen itsenäistymisen jälkeen Taavetti Laitinenkin menetti virkansa. Myöntyvyydestä tuli painolasti. Hanna Laitinen  ei laittanut Haminan työkokemusta ansioluetteloonsa, kun hän haki itsenäistymisen jälkeen töitä.

Kuitenkin Hannan kuvissa välittyy seesteinen yhteistyö venäläisten ja suomalaisten välillä. Komeista venäläisistä potilaista on paljon kuvia.

Oheisen kuvan viereen Hanna oli kirjoittanut:"Ei kaipaa selitystä".

Haminasta Hanna hälytettiin Tampereelle. Lavantautia oli alkanut esiintyä  kaupungissa loppuvuodesta 1915 tavallista enemmän. Vuonna 1916 siitä muodostui tuhoisa epidemia, jonka jäljiltä 273 tamperelaista kuoli. Kaiken kaikkiaan 3157 kaupunkilaista sairastui lavantautiin. Hannan albumissa on kuvia Attilan kenkätehtaaseen perustetusta lavantautisairaalasta.

Taavetti Laitinen oli lääkärinä ja Helsingin yliopiston professorina erikoistunut nimenomaan hygieniaan. Vanhoilla päivillään Hannasta tuli suorastaan sairaaloisen "hygieeninen" ja bakteeripelkoinen. Ehkäpä tälläkin kokemuksella oli siihen vaikutusta.

Tilapäinen lavantautisairaala Tamperella. Attilan kenkätehdas.
Seuraavaksi Hanna lähti Tornioon vankienvahtokomennukselle. Venäjän Punainen Risti organisoi Tornion kautta noin 63000 sotavangin vaihdon Venäjän ja Saksan välillä 1915-1918. Torniossa toimi sairaala, jossa Hannakin työskenteli. Tätäkään tehtävää Hanna ei ansioluetteloonsa laittanut.

Tornion saksalainen sairaala. Hanna Laitinen istumassa.

Huonokuntoisia saksalaisia sotavankeja.

Saksalaisia haudattiin Ruotsin puolelle.
"Prinssi Carlin lähettilään juhliminen Tornion seurahuoneella."
"Ryssät odottivat omiaan Ruotsin puolelta."
Suomen itsenäistymisen jälkeen Hanna Laitinen suuntautui psykiatriseen hoitoon. Aluksi hän työskenteli Viipurin lääninsairaalan vastaanottolaitoksella ja sittemmin Nikkilän mielisairaalassa (1920-24).

 "Levollinen mies-osasto Nikkilästä."

Nikkilän sairaala 1920-luvun alussa.
Hanna Laitinen työskenteli Nikkilän jälkeen Oulun vastaanottokeskuksessa ylihoitajana. Albumissa ei ollut sieltä valokuvia. Laitinen tuli vuonna 1947 Pöljälle ja eli vanhuusvuotensa Kuopiossa.



Lähteet: Hanna Laitisen arkisto Lassilan talon kotiarkistossa.
http://www.historia.tampere.fi/etusivu.htm:/Katja-Maria Miettunen: Lavantauti, http://www.tornio.fi/Tornionhistoria/Jouko Vahtola
Federley, Ensimmäisen maailmansodan sotasairaalat.
http://www.hel.fi/hel2/tietokeskus/julkaisut/pdf/04_05_18_federley_sotasairaalat.pdf
Niemi, Muistoja Taavetti Laitisen kadun vaiheilta. Duodecum 1998.http://archive.is/VHRl8
Laitisen sisaruksista myös maaliskuun 2013 blogeissa "Laitisen sisarusten valinnat" ja "Mallikansalaisuuden haasteet - Elsa Väänänen Pöljän koulun opettajana"










maanantai 21. lokakuuta 2013

Sireeni naukuu - en lähtenyt suojaan


Helmikuussa 1944 Neuvostoliiton pommikoneet moukaroivat Suomen pääkaupunkia Helsinkiä erityisen ankarasti. Yllättävää, mutta näistäkin tapahtumista on säilynyt tietoja Pöljän kylähistorian lähteissä. Neljän nuoren naisen elämä oli hiuskarvan varassa helmikuisena iltana Kaisaniemessä 1944.

”Lämmin ja kaunis on tämä heinäkuun päivä. Kesä on ihana. Muistan Reponientä keskikesän kauneudessa. Se rantatie oli kaunis, apila kukki ja tuoksui tien molemmin puolin. Rannassa oli punainen sauna, pihlaja ja kuusi. Myöskin kaunis Pöljän järvi ympäröi nientä. Silloin ilta-auringossa halusin olla järvellä, silloin aina tulin Riuttaniemeenkin.”

Näin muisteli Hanna Pietarinen nuoruutensa Pöljän kylää sisarelleen Hildalle kesällä 1941. Kovin toisenlainen oli Hannan kirjeissään kuvaama maailma nyt. Jatkosota oli alkanut, Neuvostoliitto pommitti Helsinkiä.

Hanna Pietarinen Hilda Rautiaiselle 10.7.1941

”Kohta molotovhi tulee ajattelin ja rupesin nukkumaan. Kello oli kai ½ 1 kun sammutin valon. Kerkesin juuri nukkua, kun hirviö naukui – vilkaisin kelloa, se oli 1, 35. Lentokoneet surisi, mutta ei aivan likellä ja kauempana ammuttiinkin. En lähtenytkään alas, sillä kohta loppui, 1,58 oli ohimerkki. Taas yritin nukkua, kun ulvonta alkoi 2,35-3,05 päättyi. Mutta 4,20 ulvoi taas ohi merkki, mutta surinaa kuului yhtä mittaa ja ampumista. Nukuin siihen lopulta siinä 5 tienoissa.

Ilmahälytys ja vaara ohi

Hanna sanoi kirjeessään olevansa väsynyt katkonaisiin yöuniin. Kirjeessä on kuvattu 9.7. 1941 Helsinkiä kohdannut pommitus. Hälytyksiä oli myös päivällä:

Kello 12 olin Kustin luona, kun tuli hälytys Kesti 15 min. Ja tullessani poikkesin Valion myymälään, kun taas vinkui. Valion kellariin täytyi mennä, sinne tuli paljon väkeä. 5 hälytystä on tänään ollut. Kyllä niitä illalla tulee, kello nyt ½ 3.

”Minä en ole arka, en pelkää yhtään, kohtaloonsa menee tie, luulen. Viime sodassa minun hermoni paranivat. Kaikkien muiden hermot meni pilalle. Mutta nuo yö juoksut väsyttää.”

Rikkinäisiä ikkunoita Katajanokalla.
Syyskuussa 1941 rytisi jo kunnolla. ”Monet talot menettivät jo toisen kerran kahden kuukauden sisällä akkunansa.  Ensimmäinen oli yöllä 14.9. jolloin oli räjähdys laivastoasemalla. Silloin tässäkin talossa jossa asun meni yli 200 ruutua kappaleiksi. Sattuu sitä kaikkea sodassa. Paljon enämpi kuin mitä lehdet kertovat. Mutta mitäpäs kaikkea kerrottaisiinkaan. Tämä tämän päivän hälytys oli 120 kerta tänä kesänä ja syksynä.” 

Katajanokan sataman räjähdyksessä tuhoutui neljä saksalaista miinanraivaajaa miehistöineen. Kyseessä oli ilmeisesti onnettomuus.

Miinanraivaajien räjähdys ja tulipalo.
Kesän 1941 jälkeen Helsinkiä pommitettiin vähän. Tuli paljon ”vääriä” hälytyksiä, Hannakin turtui.

Hanna Hildalle 4.5.1942

”Ensimmäisenä yönä tänne tultuani oli hälytys klo 23,50, olin juuri uneen mennyt, kun sireeni naukui, en lähtenyt suojaan. Kesti vain 20 min. Ei ne päässeet Helsinkiin asti. Kotkassa on ollut taas paha rytinä. Poissa ollessani ei ole ollut yhtään hälytystä ”

Helmikuussa 1944 tilanne muuttui dramaattisesti. Neuvostoliitto päätti painostaa Suomea rauhaan ja sodasta irtaantumiseen pommittamalla Helsinkiä. Luotsikadulta, jossa Hanna Pietarinen asui tuhoutui kolme taloa. Ei kuitenkaan Hannan asuintalo.

Helmikuun 6. 1944 728 neuvostoliittolaista pommikonetta pyrki lyömään Suomen pääkaupungin polvilleen. Oli tarkoitus saada aikaan suurtuho. 

Mainittuna iltana Toive Pietarinen, Helsingin yliopiston kemian opiskelija, Suoma Suomalainen sekä Marja ja Tyyne Rautiainen istuivat yhdessä iltaa Unioninkatu 41:ssä Kaisaniemessä.  Hälytys annettiin 18.51 ja ensimmäiset pommit putosivat 19.22 Kaisaniemen puistoon. Tytöt juoksivat kiireesti rappuja alas pohjakerrokseen. Samalla rakennukseen osui palopommi. Rappaukset rapisivat, mutta kaikki pääsivät onnellisesti kalliosuojaan lasinsirpalesateessa.

Unioninkatu 41 6.2.1944.
Hälytys päättyi klo 21.34. ”Suoma ja Toive katselivat hetken asunnostaan nousevia liekkejä. Heidän huoneensa oli talon ylimmässä eli neljännessä kerroksessa ja pommi oli tullut juuri heidän huoneeseensa, josta oli jäljellä vain reikä ja mustana törröttäviä seiniä.”

Kaisaniemen ja Vuorikadun kulma 6.2. 1944.
Seuraavan yön tytöt pelkäsivät  Sokeain koulun hirsillä tuetussa saunassa. Aamuyöllä venäläiset pommittivat kaupunkia uudestaan. 

Toive palasi Reponiemelle, koska hänellä ei ollut mitään muuta omaisuutta kuin päällä olevat vaatteet. Hän palasi takaisin Helsinkiin 16.2. eli juuri sopivasti venäläisten seuraavaan pommitukseen! Tässä pommituksessa mm. yliopiston päärakennus tuhoutui pahoin. 


Toive sanoi kirjassaan, että itki katsellessaan yliopiston savuavia raunioita. Se tuntui pahemmalta kuin oman asunnon menettäminen.

Toive Pietarinen kirjoitti 1990-luvulla sukuhistoriikin ”Willen tarina”. Siinä hän kuvasi isänsä Wille Pietarisen elämää, mutta myös koko suvun vaiheita. Toive itse opiskeli kemiaa Helsingin yliopistossa. Myös Toiven täti Hanna Pietarinen eli sotavuodet Helsingissä, Katajanokalla. Oheinen tarina perustuu Toiven sukututkimukseen ja Hanna Pietarisen kirjeisiin. Hanna kirjeet Puustellin kotiarkistosta. Pekka Rautiaisen hallussa.

Kuvat SA-kuva-arkistosta. Ilmahälytys-linkki Elävä arkisto, Helsingin pommitus 25.8.1942.Helminen-Lukander: 2004. Helsingin suurpommitukset helmikuussa 1944. Porvoo.





tiistai 15. lokakuuta 2013

Pöljäläisten kirjeitä sisällissodan ajalta 1918


Puustellin erinomaisessa kotiarkistossa on säilynyt kokoelma kirjeitä 1900-luvun alusta. Kirjeenvaihdon keskiössä on Atte Rautiainen ja hänen lähipiirinsä: Hilda-vaimo, Hildan sisko Hanna Pietarinen, Aten veljet Emil ja Taavi ja sisaret Anna ja Hanna, sekä Aten lapsuudenystävä Toini Snellman. Kirjeissä kuuluu sodan kumu. Hanna pelkää Helsingissä aseistettuja miehiä kaduilla, Atte kokee valkoisten voiton Mäntyharjulla. Siviilit elävät epätietoisuudessa ja huolehtien rakkaistaan. Anna Rautiaisen kirjeessä kuuluu pienesti punaisten pöljäläistenkin ääni, Kun Anna kertoo Atelle, ettei  Jussi Miettinen halunnut lähteä ampumaan ”veljiä”.

Hanna Pietarinen ja Hilda Rautiainen
 Hanna Hildalle  Helsingistä  
        
Maalisk. 11 p.
Kirjoitan nyt tähän vähän. On kulunut jo melkein kuukausi, kun aloitin. Olisi kyllä ollut aikaa kirjoittaa, vaikka joka ilta vaan ei osaa. Eikä posti tätä kuitenkaan nyt toisi, vaikka lähettäisinkin. Tässä kuuntelen kiväärien pauketta – se on tässä aivan lähellä. Siksi ei nukuta. Sitä on kestänyt jo vähän toista tuntia. Väliin kuuluu jokin kovempi paukahdus, joka ei ole tavallisen kiväärin. Mutta en tiedä mikä se on.

Olin vähä ennen 9sää tyttöjen huoneessa, he olivat jo sängyssä. Mutta kun ½ 10 aikaan alkoi ampuminen, niin he kaikki olivat pukeneet päällensä ja tulivat alas hyvin peloissaan. Toisilla oli jo päällysvaatteetkin päällä.

Katselin kadulle, on siellä liikettä, kulkee yksinäisiä aseistettuja miehiä, myöskin aseettomia ja naisiakin. Autoja myöskin menee sinne ja tänne oikein vinhaa vauhtia. Kello on noin 10 min vaille 11:ta, on jo rauhoittunut, kuuluu vain vielä silloin tällöin jostain laukaus.

On se kummallista, ei tiedä mitä tulee, mitä on edessä vielä. Me on saatu olla täällä Helsingissä tähän asti verrattain rauhassa moneen muuhun paikkaan nähden. Kuinkahan lienee sielläkin.  Teitä olen aina muistellut ja ajatellut. – On voinut tapahtua vaikka mitä, kun ei saa mitään tietoja.
Menen vielä vähän katsomaan ikkunasta ja sitten ruveta nukkumaan. Toisetkin ovat kai menneet jo huoneisiinsa. ---- ajatuksissani teille siellä – hyvää yötä! –

Näin kirjoitti Hanna Pietarinen sisarelleen Hildalle Helsingistä maaliskuussa 1918. Oli sota, perhe oli hajallaan rintamalinjojen eri puolilla. Hanna sinnitteli punaisessa Helsingissä ja Hilda oli Pöljällä.  Hanna ei tiennyt muiden sisarusten asioista mitään, sillä posti ei kulkenut.

Hannan tiedetään asuneen Kruunuhaassa ja Katajanokalla, mutta tämän kirjeen katunäkymästä ei ole tietoa. Sellaisenaankin se on jännittävä hetki historiaa, silmänräpäys sisällissotaa käyvän maan pääkaupungista.

Emil Rautiainen
Emil Rautiainen hoputti veljeään Attea lomalle. (14.3.-18)

”...koitahan hommata sinäkin sitä lomalle tuloa koita pyrkiä että kun on ollut se kuukausisopimus ja nyt on se kuukausi kulunut. Tänne tuli lomalle Lintuniemen Matti ja joku Harjun pojista viime viikolla niillä on viiden päivän lupa ja Savolan Evertti on kanssa lomalla.”  Atte oli pyytänyt kotoväkeä lähettämään Kusti Pietarisen pistoolin hänelle, mutta Emil ei halua sitä postissa laittaa, kun ”ei postihallitus vastaa mitään”.

Atte sai sotaan kirjeitä myös sisareltaan Annalta

”No, onko siellä nyt hyvä olla, kun sinne oli niin hipa meno. Vaan niinhän sinä luulit, että ei tarvitse mennä kuin Kuopioon vahtiin vaan ne veivät jos minne. Isäntähän se käytti Emiliä Kuopiossa. Se kuuluu meinanneen lähettää Emelin poikansa Jallun sijaan.”  Rautiaiset olivat Snellmanien torppareita. Jallu, Jalmari Snellman oli jo värväytynyt valkoiseen armeijaan, joten isännän suunnitelma ei toteutunut.

Anna huomioi kylän tapahtumia. Jussi Miettinen oli joutunut suojeluskuntaan ja harjoittelemaan Kuopioon. Miettinen oli sanonut, ”ettei minua vihollisen kuula ammu, vaan veljen. Siis Jussi oli vaan punikin mielinen. …Hyttis veljekset ei ollu menny syyniin. Nyt ovat olleet piilossa ensin ja sitten ne ovat menneet tarjoutumaan syyniin.” 

Senaatti (Suomen hallitus) oli saattanut voimaan yleisen asevelvollisuuden. Jokaisen 21-39-vuotiaan miehen tuli osallistua kutsuntoihin. Kaikki pöljäläiset eivät halunneet valkoiseen armeijaan, vaikka eivät punaisten joukkoihin olleet liittyneet. Pöljä oli syvällä valkoisten selustassa, joten punaisten asenne näkyi lähinnä kutsuntojen pakoilussa.
Atte, Anna ja Hanna Rautiainen

Atte Hanna Rautiaiselle

Mäntyharjussa 16/4 -18

”Heipä hei tuhannet kiitokset kirjeestäsi sain eilen kirjeesi samoin paketin, nyt sain ruunun puvun, takin ja housut lähetin omat vaatteeni eilen sinne kotiin. Täällä ollaan Mäntyharjun kirkonkylässä, eilen tultiin Nurmaan kylästä.” 

Atte Rautiaisen ryhmä oli Mäntyharjulla, mutta osa joukoista oli lähtenyt tiedustelemaan punaisten asemia Voikoskella.  ”..he olivat päässeet hyvin likelle punaisien ketjuva ilman heitän huomaamatta kun olivat meitän pojat avanna yhtäkkiä kiivaan tulen niin likellä punaisia niin ne olivat lähtennä  pakoon siihen kun olivat meitän pojat päässeeet suolaamaan oli kymmeniä kaatunna heti paikalla…

Mäntyharjun rintamalla käytiin ankaria taisteluja, joissa tuli kovia tappioita puolin ja toisin. Atte Rautiainen, Taavetti Rautiainen, Jalmari Snellman ja Aatu Väänänen olivat kaikki Paljakanlahdella, kun valkoisten ammuslasti räjähti. Tappiot katkeroittivat. Vankeja ei otettu ja vihollisista oli jo tullut ”suolattavia” . Oheinen kuva on jääkäri Eino Albert Snellmanin albumista. Kuva on todennäköisesti Raudun rintamalta, mutta tuskin Mäntyharjun rintama maaliskuussa 1918 näytti paljonkaan erilaiselta.


Toini Snellman Atelle 11.3.1918

”Vai jo sinä olet ollut semmoisessa rähinässä ja niin lähellä kuoleman kylmää syleilyä. Löylyttäkää vain punaisia, että tietävät kerrankin kenen kanssa ovat tekemisissä ja kun nuo hävittömät kehtasivat viedä vielä meidän pojilta mitä he välttämättömästi tarvitsevat. Kostakaa ja oikein kovalla kädellä.”

Toinikin tiesi  Paljakanlahden räjähdyksestä. 
 
 Hanna Hildalle Helsingistä 13.5.1918

Nyt tämän kirjeen kirjoitan, johan on aikakin. Ja nyt posti tuo sen jo sinullekin. Nyt jo olemme olleet kokonaisen kuukauden vapaita – Jumalan kiitos!

12. p. viime kuuta tulivat saksalaiset ja pelastivat meidät. Se kävi niin pian ettei punaiset kerinneet täällä tehdä mitään lähtiessään ja ennen antautumistaan. Toisin on ollut muualla, se on niin hirveätä, mitä sanomalehdet kertovat ja mitä kertovat rintamalta tänne nyt tulevat nuoret soturimme. – Kenen isä, kenen veli on murhattu. Kenen koti on poltettu tai muuten ryöstetty. – Kuka olisi uskonut, että näin kauheata piti tulla. –

Miten lie Viipurissa Taavetin kanssa, liekö hän pelastunut?
Teistä siellä en ole levoton kun siellä joutui jo alussa valkoiset vallalle. Sen aikanaan Työmies –lehtikin  jo kirjoitti.

Kirjoitatko sinä nyt kohta, tahtoisin vähän tietää kaikesta! Meillä on suuri touhu täällä, kun sotaväkeä tulee kaikkialta täällä pidettävään paraatiin. Paljon niitä on, ei enää näe muita miehiä ensinkään, kaikki vain sotilaita. Joskus joku ylioppilas lakki päässä, mutta kuitenkin kivääri olalla.
Terveisiä pikku Untolle ja muillekin! Hanna

Hanna valmistautui 16.5. pidettävään valkoisten voitonparaatiin. Saksalaiset olivat kukistaneet punaiset huhtikuun puolivälissä. Voittajien lehdistö kertoi punaisten hirmutöistä. Siihen Hannakin kirjeessään viittasi.

Kotijoukkojen kortti Atelle Helsinkiin 28.12.1918.


Lähteet: Puustellin talon arkisto. Pekka Rautiaisen hallussa. Sisällissodan pikkujättiläinen.Jääkäri Eino Albin Snellmanin valokuva-albumi. Lisää samasta aiheesta blogeissa: Aatu Väänäsen sota 1918, Sodassa ja rakkaudessa 1-2 sekä Torpparin poika Janne Holopainen
(1891-1940).