Gadgetissa oli virhe

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Kaksi lapsuutta Pöljällä



Meeri Turunen istui joutilaana, sillä hän oli tehnyt annetut tehtävät. Oltiin Pöljän kansakoulun käsityötunnilla 1930-luvun alussa. Silloin opettaja Elsa Väänänen toi Meerille vohvelikankaan, josta piti tehdä lapsen sänkyyn peitto. Tyttö oli mielissään, sillä hän tiesi koristelevansa peittoa opettajan pienokaiselle, Ritvalle. Ritva oli syntynyt 1932. 

Tämän verran näiden kahden tytön elämät toisiaan kohtasivat. Kovin erilaisia olivat kylän mökkiläisten ja talojen lasten elämät. 

Meerin äiti Johanna Turunen oli Puustellin talon piika. Meeri syntyi aviottomana lapsena 1925. Isä, Martti Saarela oli lähtenyt siirtolaiseksi Kanadaan ennen lapsen syntymää. Ilmeisesti isä ei halunnut ottaa vastuuta perheestä. Kylältä tiedetään jonkun muunkin nuoren miehen lähteneen tekosiaan pakoon ison veden taakse.

Meeri eli ensimmäiset vuotensa sukulaisten hoivissa. Hän muistaa olleensa Kokkosenmäessä Saareloiden hoidossa ja äitinsä veljien ja sisarten luona. Kunnan holhoukseen Meeri ei joutunut. Kun äiti avioitui 1930, niin Meeri pääsi takaisin perheen yhteyteen. Tyttö sai käydä kaksi vuotta kansakoulua Pohjolanmäellä. Toiset kaksi vuotta kuluivat sitten Pöljän koulussa. Perhe muutti aika usein kylän mökistä toiseen.

Pohjolanmäen kansakoulu 1932. Meeri on lettipäinen tyttö
 viides oikealta eturivissä.
Asuttiin Puustellin talon läheisessä mökissä, Lutinlammella Siposen vuokramökissä ja lopulta Lintuniemen kallioiden kupeessa. Paavo Niskanen teki kahdesta aitasta mökin ja vuokrasi sen perheelle. Talon vuokrana oli kuusi miestyöviikkoa työtä Lintuniemen talossa.

Mökki oli pieni, siinä asui neljä lasta ja kolme aikuista. Meerillä ei ollut koskaan leluja. Hän muistaa yhden lapsuuden joulun erikoisena. Silloin hänet vietiin Reponiemelle katsomaan joulupukkia. Meerikin sai pienen lahjan, hyrrän, jota hän muistaa 89-vuotiaanakin hymyssä suin. 

Koulupäivät olivat Meerin ikäpolven työväestön lapsille lepoa ja virkistystä. Kesälomat tehtiinkin sitten kovasti työtä. Meerin koulunkäynti loppui 11-vuotiaana. Sen jälkeen hän teki jo töitä lähiseudun taloissa. Meeri hoiti Lintuniemen lapsia ja oli Hökösellä Nurmen tilalla piikana. Varsinkin Hökösellä oli ikävä olla, sillä siellä ei ollut ketään muuta saman ikäistä toveria. Tyttö itki ikäväänsä. Kohtelu oli Meerin mielestä taloissa hyvä, mutta työtä oli tehtävä kovasti. Tällainen lapsuus opettikin Meeristä pidetyn piian.

Viimeinenkin ripaus lapsuutta loppui 14-vuotiaana, kun hän aloitti piikomisen Männistön talossa Kolmisopella.

Entä millainen oli Lassilan talon lasten lapsuus?

Lassilan talo vastamaalattuna 1930-luvun alussa.
Lassilan talo oli Pöljän vanhoja ja vakaita napataloja.Talon isännät tunnetaan 1700-luvulta saakka. Vanha isäntä Johan Petter Wäänänen kuoli 1924. Vanhin poika Janne Väänänen sai Lassilan perinnöksi. Talosta oli perinteisesti osallistuttu aktiivisesti kylän rientoihin. Oli oltu perustamassa osuuskassaa, meijeriä ja sahaa. Mutta varsinaisesti Lassila astui kukonaskeleen muita taloja ylemmäs, kun Janne Väänänen meni 1929 naimisiin kansakoulunopettaja Elsa Väänäsen kanssa.

Nuoren pariskunnan ensimmäinen yhteinen valokuva-albumi on säilynyt. Sitä selailemalla avautuu oikea pöljäläinen idylli. Lassilan lasten maailma 1930-luvulla oli jotakin aivan muuta kuin kylän monissa muissa taloissa ja varsinkin mökeissä.

Väänäsen perheen valokuva-albumi 1932-1937.

Elsa Väänänen oli kansakoulunopettaja ja hän toi taloon kirjastonsa ja kulttuuuriharrastuksensa. Tuvan mustat hirsiseinät pestiin ja talo maalattiin, ikkunoita suurennettiin. Talossa oli sali, joka oli hienosti sisustettu, paremman väen huone.

Elsa Väänänen  ja 50-vuotislahjat 1943.
Ritva syntyi 1932. Oli hankittu lastenrattaat, syöttötuoli ja runsaasti leluja.

Janne, Elsa ja Ritva
Oheisessa kuvassa hän nukkuu lasten huoneessa, jonka varustus olisi ollut kuin satua useimmille kylän lapsille.

Ritva nukkuu.
Sänky oli tuotu Elsan perintönä Suonenjoen Laitilasta. Ritva syntyi kotiin, jossa oli kirjoja, leluja ja hoivaa yllin kyllin. Kuvissa idylli on täydellinen. Suojaisa pihapiiri, jossa aurinko lämmittää ja vehreät puut luovat viilentävää varjoa. Pikkupiika valvoi lasten ulkoilua pihapiirissä, kanat, kissat ja lampaat liittyivät lasten leikkeihin.


Kesäinen idylli Lassilan rappusilla. Elsalla sylissä Marja, rappusilla
Hannu ja Ritva 1936.
Lelujen lisäksi lapsille oli hankittu hiljalleen kirjasto. Oli hienoja satukirjoja Martta Wendelinin kuvituksella, talon seinilla taidetta ja lapsia ohjattiin musiikin maailmaan.


Kuva teoksesta Suomen kansan satuja ja tarinoita.
Toim. Eero Salmelainen.
Idyllin takana oli suurta surua. Jannen ja Elsan ensimmäinen lapsi Juha Pietari kuoli vain kahden päivän ikäisenä 1930. Ritva kuoli kuumeeseen ja ripuliin 1937. On hyvä tietää, että 1930-luvun loppupuolella lähes joka kymmenes lapsi kuoli Suomessa alle 1-vuotiaana. Vuonna 1936 Suomessa kuoli 1-4-vuotiaina kaiken kaikkiaan 6579 lasta. Vuonna 2008 pikkulasten kuolleisuus on 201 lasta.

Hannu ja Marja toteuttivat kotikasvatuksen toiveen. Molemmat kirjoittivat ylioppilaaksi. Marjasta tuli agronomi Helsingin yliopistosta. Hän jatkoi puolisonsa Eero Linnoven kanssa tilan pitoa Pöljällä. Hannu valitsi teknisen korkeakoulun ja valmistui arkkitehdiksi. Hän perusti menestyvän insinööritoimiston Helsinkiin.

Meeri Turunen meni naimisiin huutolaispoika Jaakko Roivaisen kanssa 1945. Meeri teki elämäntyönsä kotiäitinä ja vuodesta 1960 alkaen apuhoitajana Harjamäen piirimielisairaalassa. Ensimmäiset ylioppilaat perheeseen saatiin kaksi sukupolvea myöhemmin kuin Väänästen suvussa.


Lähteet: Meeri Roivaisen, Jenni Linnoven ja Eva Wäänäsen haastattelut. Valokuvat Lassilan talon arkistosta. Helena Korpi: Lapsikuolleisuusden väheneminen ilmentää yhteiskunnan muutosta ja kehitystasoa. Hyvinvointikatsaus 2/2010. http://www.stat.fi/artikkelit/2010/art_2010-06-07_007.html?s=0
Elsa Väänäsen opettajaurasta blogissa Mallikansalaisuuden haasteet - kansakoulunopettaja Elsa Väänänen Pöljällä

lauantai 11. tammikuuta 2014

Mitä miehestä jää?

Oikealta Väinö, Helvi, Kusti, Viktor ja anna-Helena Roivainen.
Olen kirjoittanut tarinoita kotikylästäni vuoden päivät. Kuin harakka kiertelen kylän taloissa, etsin aarteita. Minulle aarteita ovat dokumentit, valokuvat ja tarinat, joita saan siepattua talteen. Kotiarkistoihin on kertynyt vakaissa ja kulttuuritietoisssa taloissa hienoja kokoelmia, joiden avulla talon ja sen väen elämää on mahdollista kuvata sukupolvesta toiseen.

Entäpä pienenpien talojen arkistot? Kerron seuraavassa, millaisia dokumentteja löysin edesmenneen isäni kotiarkistosta.

Viktor Roivainen syntyi Kusti ja Anna-Helena Roivaisen toisena lapsena karkauspäivänä 1920. Elettiin espanjantaudin ja sisällissodan jälkeistä köyhää aikaa. Kusti viljeli veljensä Taavetin kanssa  isänsä vuokratilaa. Kustin isä oli lampuoti eli kokotilanvuokraaja Pöljän Hoikilla.

Ensimmäinen säilynyt kuva isästäni on koulukuva vuodelta 1932. Vike aloitti kansakoulun Pohjolanmäen uudessa koulussa syksyllä 1929. Viisi vuotta kansakoulua, ensimmäinen luokka kaksi kertaa. Siinä oli isäni sukupolven maalaislasten tyypillinen koulutaival. Päästötodistuksen Vike sai 1934.

Kansakoulun päästötodistus 1934.
Kun säilyneitä asiakirjoja on kovin vähän, niin jään miettimään Toivonliittojen Raittiuskilpakirjoituksen kunniakirjaa. Kertooko sen säilyminen ja säilyttäminen arvostuksesta?

Raittiuskilpakirjoitus 1934.
Rippikoulutodistus on säilynyt. Tarinan mukaan ripiltä pääsy oli ottanut koville, sillä kirkkoherra Alikoski oli suuttunut pojille jostakin. Hän syytti Vikeä kommunistiksi. 14-vuotias poika ei ollut kommunisti, mutta kirkkoherra sen sijaan oli aktiivinen IKL:n kannattaja. Hänen silmissään kirkonpenkissä levottomasti liikehtivät syrjäkylien lapset saattoivat kommunismille haiskahtaa.

Rippitodistus
Viktor Roivainen oli liian nuori talvisotaan. Hän meni asevelvollisena armeijaan 23.3.1940. Talvisota oli päättynyt vain kymmenen päivää aikaisemmin.


Viktor palveli tykistössä. Hän oli kengitysseppä ja ajomies. (TKK 1,1/IPsto/8 Pr, 3/JR4) Sota-ajoista isä juurikaan perheessä puhunut. Aseveljet muistivat Viken vastuuntuntoisena ja reiluna sotilaana. Rintamatoveruus näkyikin sitten sodan jälkeen siinä, että talkoisiin ja rakennushankkeisiin tuli aina avuliaita käsiä. 

Vähäiset dokumentit, joita Viken elämästä on jäänyt talteen sisältävät yhden kirjeen. Siinä 24-vuotias poika kirjoittaa terveiset kotiin etulinjasta 6.9.1944. Rauha oli tullut:

Vaan kyllä olikin se viimeinen sotavuorokausi aika pirullinen entiseen verraten. Minä olin vielä vartiossa neljästä kuuteen silloin aamulla kun viiden aikaan lopetti sitten sotatoimet tässä meidän lohkolla. Kyllä tuli mieleen jos jotakin, kun piti olla jo mukamas aselepo, ja rautaa tuli senkun sopi vain, ja omat aseet olivat aivan hiljaa. Vaan nythän on kaikki ohi, ja poika voi hyvin ja parta kasvaa.”

Viktor Roivainen 1943.
Sitten rauhan töihin. Viktor Roivainen tuli 24-vuotiaana siviiliin. Hänen sopetumisensa arkeen tuntuu onnistuneen hyvin. Varsin pian hän alkoi seurustella vakavammin ja kihlautui keväällä 1946 Irma Pantzarin kanssa.

Irma ja Vike 1946.
Perhe kasvoi, kotiarkistossa on kuvia lapsista, joita syntyi kaiken kaikkiaan kuusi. Päivät kuluivat arkisessa aheruksessa kotipiirissä. Viken isä Kusti Roivainen kuoli 1957 ja talon isännyys siirtyi Vikelle. Metsätöistä, pellon raivauksesta, rakentamisesta ei ole jäänyt talteen asiakirjoja, mutta huolella vaalitut pellot ovat vieläkin viljelyksessä. Oheinen valokuva on otettu 1960. 

Päivärinne. Sauna, aitta, navetta, lampola ja asuinrakennus.
Valokuvia on enemmän kuin tässä esitetään, mutta Vike Roivainen ei kovin monissa kuvissa esiinny. Yksi dokumentti on vielä säästynyt. Nimittäin vuonna 1968 uusittu viinakortti.


Viinakortti oli Suomessa käytössä vuosina 1944-1970. Kortti oli virallinen henkilökortti. Väkeviä alkoholijuomia sai ostaa vain kortilla.

Nämä asiakirjat ovat säilyneet kotiarkistossa. Viktor Roivainen kuoli 8.5.2000. Asiakirjojen ja valokuvien lisäksi on tietysti muistot.

"Isä näytti tiet maailmalle. Isä ja hevonen. Kolmisopen myllylle, Alapitkän myllylle, Siilinjärven myllylle. Isä, ota minut mukaan! Viljasäkkien päällä istuin ja loikoilin   ja isä oli hiljaa ja siinä hiljaisuudessa oli tavattoman hyvä olla ja katsella maailmaa.. Kuunnella vain hevosen kavioiden kapsetta...Ilman isää ja hänen hevostaan olisi monta paikkaa jäänyt näkemättä ja maailma olisi ollut pienempi.

Yksi syksyinen päivä on jäänyt mieleen erittäin hyvin. Isä kyntää peltoa. Ensin menee hevonen, sitten tulee vältti ja isä, uusi vako isän takana ja siinä vaossa minä kävelin ja isä hiljaa hyräili ja hevonen oli viisas ja oppinut, ei sille kukaan äyskinyt. Ja minun perässä tulivat linnut samaan vakoon ja löysivät syötävää...Taisin kävellä jokaisen vaon, se taisi olla minun työ sinä päivänä." (Tytär Anja Roivainen muistopuheessaan)

Vielä meistä seuraava sukupolvi muistaa Viken, mutta jonakin päivänä on vain nämä dokumentit, jos näitäkään.

Lähteet: Irma Roivaisen kotiarkisto.